Heissuliveissun! Seikkailinpa taas Blogistaniassa ja löysin jällleen jotain hauskaa, jolle yllytyshulluna en tietenkään sanonut ei: Tarinamaanantain! Eli pelin henki on se, että joka toinen maanantai annetaan aihe, josta sitten itse kukin kirjoittaa tapaisensa tarinan ja julkaisee sen blogissansa. Kirjoitusaikaa on seuraavaan sunnuntai-iltaan asti, eli ehdinpä saada sepustukseni ajoissa valmiiksi minäkin. :) Tämänkertaisena aiheena oli Lehvä, ja siitäpä siis...

KASTEMATO JOKA PITI VIHREÄSTÄ

Koko lierojen laajasta suvusta ainutkaan ei ollut koskaan kuullut mitään yhtä
hupsua.
-Vai vielä puuhun! Kohistiin Lieroisten-Madokkalan multayhtymän vuosikokouksen kahvitunnilla, ja puheenjohtaja Paakku pudisteli tuohtuneena päätään. - Muheva multakokkare kotina ja voikukanjuurakko kattohirsinä, se se on oikeata elämää! Mutta sitäkö se hoopo nuori Kaukomieli ymmärtäisi. Luulee että muualla muka olisi asiat paremmin, mokomakin haaveilija!

Asianlaita oli nimittäin niin, että mainittu matonuorukainen oli juuri julkituonut mielihalunsa kiivetä Lieroisten luoteiskulmassa kasvavaan niineen. Niinipuu oli suuri ja vanha, varmasti korkein kaikista puiston puista. Sen latvus levittäytyi runsaana ja lempeänä yli koko Lieroisten ja ylsipä kolmasosaan Madokkalaakin, ja lukemattomat kerrat oli Kaukomieli katsellut sen heleänvihreitä lehtiä ja miettinyt, millaista tuolla ylhäällä oikein mahtoikaan olla. Ja mitä kauemmin se katseli, sitä suurempi halu sen valtasi päästä kerran käymään tuohon vihreään maailmaan, joka sitä niin suuresti kiehtoi. Vihreä oli Kaukomielen lempiväri, aivan toista kuin sen kotikonnun alituinen ruskeus ja mustuus. Niinpä se oli rohkaissut mielensä ja pyytänyt puheenvuoroa, kun puheenjohtaja Paakku oli kokouksen päätteeksi tiedustellut, vieläkö jollain oli jotakin tikapuuhermostollaan ennen kuin siirryttäisiin kahvipöytään. Arkaillen Kaukomieli oli luikertanut puhujapönttöön, mutta kertonut sitten reippaasti unelmastaan: eivätkö he kaikki, koko laaja kastematojen kansa, voisi nousta kosteista koloistaan ja yletä ystävälliseen niinipuuhun, jonka lehvästössä leikki auringonvalo päivällä ja kuunvalo yöllä! Se aivan innostui ja kuvaili laveasti, kuinka hyvä niinipuussa oliskaan elää, kuinka pehmeitä pesiä lehtien lomaan voisikaan rakentaa ja kuinka kauniita olisivat niiden uudet, vihreätapettiset kodit. - Ja keväisin, kun peipot ja pääskyt palaavat koteihinsa niinipuun oksille, voimme kaikki tyynni ja riemussa suin yhtyä niiden lauluun ---

Mutta sen pidemmälle Kaukomieli ei puheessaan ehtinyt,sillä muut madot rähähtivät nauruun. Puheenjohtaja Paakku nauroi kaikista eniten, se suorastaan hytkyi ja hyvä oli, ettei se keikahtanut alas palliltaan, niin valtavasti sitä huvitti Kaukomielen haave.
- Kaikkea sitä kuuleekin, se mylvi. - Että oikein yhteislaulua lintujen kanssa! Poskeensa ne meidät pistäisivät, jos moiseen hullutukseen ryhtyisimme.

Sitä Kaukomieli ei ollut tullut ajatelleeksi, ja se luikersi nolona pois puhujanpöntöstä takaisin omalle paikalleen. Mutta siinäkään se ei enää saanut olla rauhassa: sitä tönittiin ja tyrkittiin, sille keksittiin kilvan pilkkanimiä ja huudeltiin ilkeyksiä, kunnes Kaukomieli-parka ei enää kestänyt, vaan pakeni ovesta ulos kesken kokouksen - edes pullakahveille se ei ilennyt jäädä.

Mutta kotikokkareeseen päästyään se katseli ankeanruskeita seiniään ja sitä alkoi harmittaa, että oli antanut periksi niin helposti, ja noin vain paennut paikalta kun vähän tuli tukalat oltavat. Sillä totta oli, että se oli parantumaton haaveilija, mutta sen lisäksi se oli myös jotakin muuta: rohkea pieni mato, joka ei luopunut unelmastaan vain siksi,ettei sitä kukaan muu ymmärtänyt. - Omapa on valintansa,se kuiskasi huoneensa hiljaisuuteen.- Kun eivät lähde, niin eivät lähde. Minä menen yksin, sen minä teen! Enkä minä menekään huomenna enkä ensi viikolla, minä menen heti!

Ja sen se toden totta teki. Se matoi suorinta tietä Niinipuulle, joka sinä iltana näytti vielä tavallistakin ihanammalta iltaruskon peilatessa kauniita kasvojaan sen tuhansista lehtipeileistä. Kaukomieli katseli puuta ja hetken sitä hirvitti: entä jos niinipuu ei olisikaan ystävällinen? Mitä jos se vähät välitti madoista, eikä halunnut niitä oksillensa luikertamaan? Minkä mahtaisi piskuinen mato, jos suuri vahva puu sille vihastuisi? Ei yhtään mitään! Puu voisi varistaa Kaukomieli-raukan niskastaan kuin roskan vain, tai usuttaa sen kimppuun kerkeät käpytikat, joilla oli nokat kuin naskalit ja silmissä sammumaton nälkä. Totta vieköön, paljon oli vaaroja polulla, jolle se oli aikeissa astua, ja kovin jyrkältä ja yrmeältä näytti niinipuun valtava runko. Vielä hetken Kaukomieli empi, sitten se kohotti katseensa päättäväisesti ylös niinipuun vihreänä väikkyvään lehvästöön ja lähti hitaasti mutta varmasti kiemurtamaan puun runkoa pitkin sitä kohti.

Ja niin tuli ilta ja yökin, ja yhä vain urhea pieni kastemato kiipesi kohti kaukana väikkyvää latvaa. Se oli oikeastaan helpompaa kuin Kaukomieli oli luullut, sillä niinen runko oli juuri sopivan rosoinen niin että siitä sai tukevan otteen. Ja kun aamuvihdoin koitti, oli lieronuorukaisen pitkä taival onnellisesti takana: Kaukomieli oli puun latvassa, aivan sen ylimmillä oksilla, jossa aamunvirkeä aurinko tanssi riemussa suin lehdeltä toiselle.

Se oli suurenmoista! Kaikkialla oli vain kultaa sekä vihreää, vihreää sekä kultaa, taivas oli huikean sininen ja joka puolella levittäytyi ihmeellinen vihreä matto: muita puita,pensaita, liljoja, ruusuja ja ties mitä kaikkea muuta, joka eli ja iloitsi auringon alla! Kaukomieli katseli tätä kaikkea aivan hiljaa. Maailma oli niin suuri ja niin avara, niin paljon ihanampi kuin se oli edes aavistanut. Ja äkkiä se tunsi olonsa hyvin, hyvin yksinäiseksi. - Voi, kunpa olisin saanut mukaani edes yhden kumppanin, se huokasi. - Kuinka suurenmoista täällä onkaan, ja kuinka surullista ettei ole ketään jonka kanssa sen kokea ja jakaa.
Ja Kaukomielen oli aivan pakko huokaista uudestaan. Taisipa sen poskelle vierähtää jopa pikkuruinen kyynelhelmi, ellei se ollut vain auringon heijastus kastepisarasta.

Mutta silloin Kaukomieli äkkiarvaamatta kuuli viereltään ystävällisen äänen.
- Sinäkö yksin? Et suinkaan, olenhan minä tässä.
Kaukomieli kääntyi äänen suuntaan ja näki, että lehdenkärjellä istui pikkuinen mato. Se ei ollut kastemato, sen huomasi heti: se oli näet väriltään kirkkaan vihreä, aivan saman värinen kuin niinenlehdet - siksipä Kaukomieli ei ollut sitä ensin huomannutkaan. Mato hymyili lämpimästi ja luikersi lähemmäs. Kaukomieli ei ollut koskaan ennen nähnyt yhtä kaunista matoa.
- Tervetuloa Lehtimetsään, muukalainen, se sanoi. - Mikä on nimesi?
- Olen Kaukomieli Kastemato, Kaukomieli vastasi. - Entä sinä?
- Minä, vihreä mato sanoi, - olen Lehvä, lehtimato. Meitä on täällä viisisataaviisitoista, mutta sinä olet ensimmäinen joka on väriltään vaaleanpunainen.
- Ei kai se haittaa, Kaukomieli kysyi arasti. Lehvä lehtimato nauroi.
- Ei tietenkään! Vaaleanpunainen on lempivärini! Jää toki luokseni. Niinipuu on suuri ja lempeä, sillä riittää kyllä yksi yhteinen lehti meidänkin kodiksemme.

Voi kuinka iloiseksi Kaukomieli tulikaan! - Oi, niin mielelläni! Se huudahti, ja vieri vieressä ne riensivät etsimään pehmoista lehteä pesäksensä. Hetken ne olivat hyvin onnellisia. Mutta sitten.
- Katsokaa, mikä rumilus se tuolta tulee? Huusivat toiset lehtimadot. Nekään eivät koskaan olleet nähneet vaaleanpunaista matoa, ja valitettavasti vaaleanpunainen ei suinkaan ollut niiden lempiväri, toisin kuin Lehvän. -
Omituinen mato! Jos sitä voi edes madoksi sanoa. Oikea mato on vihreä eikä tuommoinen kummallinen punertava, senhän tietävät kaikki.
Turhaan yritti Lehvä-parka selittää,että Kaukomieli olikin kastemato ja sitäpaitsi hänen uusi ystävänsä. Sitä ei kuunnellut kukaan.
-Hus, pois täältä, mokoma kummitus, lehtimadot huusivat.- Tai tuot vielä ties minkä kirouksen meidän kaikkien päälle!

Kaukomieli-rassu! Se lehahti aivan helakanpunaiseksi, ja taas kerran sen täytyi paeta paikalta. Se kaivautui syvälle oksanhangan onkaloon, suri ja häpesi silmät päästään.
- Voi mikä onnettomuus! Se nyyhki. - Juuri kun kaikki olisi ollut hyvin.
Lehvä lehtimato tuli sen perässä. - Kaukomieli, älä sure, se sanoi. - Jos emme ole tervetulleita tänne, niin muutetaan sitten maahan.
- Ei se onnistuisi, Kaukomieli sanoi ja pudisti murheellisena päätään. -
Meilläpäin taas kaikki madot ovat vaaleanpunaisia. Sinulle naurettaisiin ja sinua pilkattaisiin siellä, aivan niinkuin minua täällä.
- Olet kai oikeassa, Lehvä huokasi. Hetken ne istuivat yhdessä hiljaa ja murehtivat. Mutta äkkiä Lehvä nosti päänsä ja hihkaisi riemusta.
- Hei, katsopas tuonne!
Kaukomieli tihrusti Lehvän osoittamaan suuntaan, yli puiden ja muiden, ja huomasi niitten keskellä ruskean talon. Talon pihalla oli kasvimaa, jossa kasvoivat retiisit, raparperit, salaatit sekä avomaankurkut sievinä, iloisina riveinä.Se oli Multasen muorin pikkuinen kasvimaa, jota hän syvästi rakasti ja hellin käsin hoiti. Sitä eivät toki Lehvä ja Kaukomieli tienneet vielä silloin, ne tiesivät vain kuinka viehättävältä se kaikki näytti. -
Tuonne! Huudahti Kaukomieli, ja riemu heräsi taas sen vaaleanpunaisessa rinnassa. - Tuonne me muutamme, ja perustamme kotimme sinne.

Ja niin ne tekivätkin. Pelotta ja iloiten ne sanoivat hyvästit niinipuulle, ja liekö itse aurinko valaissut ja johdattanut heidän polkuaan, sillä ne välttivät kaikki matkan vaarat eivätkä eksyneet kuin yhden ainoan kerran, silloinkin vain hetkeksi. Ja illansuussa ne olivat perillä uuden kotinsa laidalla. Multasen muori oli juuri harventamassa porkkanoita, ja ystävykset pysähtyivät pelokkaina. - Uskallammeko? Kaukomieli kysyi. - En ole varma, Lehvä kuiskasi. Mutta Multasen muoripa oli jo huomannut heidät ja kyykistyi hymyillen matojen eteen.
- Kas, mitäs täällä onkaan, hän virkkoi, eikä ollut ollenkaan vihainen, päin vastoin. - Kastemato ja lehtimato, ja noin nuoria vielä. Kotiako etsitte? Tervetuloa tänne vain, kyllä minun maahani mahtuu! Kunhan muistatte pysyä loitolla raparpereista, sillä niistä minä teen hilloa lapsenlapsilleni. Muuten koko kasvimaa on teidän. Noh, käykäähän taloksi ennen kuin pimenee!

Lehvä ja Kaukomieli tuskin uskoivat onneaan. Ne rakensivat kotinsa salaatinkerän juureen, jossa riitti yllinkyllin vihreitä lehtiä Lehvälle ja muhevia multakokkareita Kaukomielelle, ja kummankin mielestä siitä ei enää koti voinut kodikkaammaksi tulla. Voi kuinka onnellisia ne olivatkaan! Ne saivat seitsemänkymmentä suloista matolasta, joista puolet oli vihreitä vaaleanpunaisin pilkuin ja puolet vaaleanpunaisia vihrein pilkuin. Ja Multasen muorin kasvimaalla oli yllin kyllin tilaa ja ruokaa niille kaikille. Mutta raparperipenkin ne jättivät rauhaan, ihan niinkuin olivat muorille luvanneetkin. Ja se oli hyvä se, sillä Multasen muorin lapsenlapset rakastavat raparperihilloa. Sen pituinen se.