Se on nyt sitten tehty: kastettu ja Kristukseen puettu myös pesueemme pienin. "Tittentein" kastepäivä oli kaunis kuin morsian, juhlavieraita oli juuri sopivasti ja kaikki meni pakollista aamustressiä lukuunottamatta hyvin. (Tosin hetken aikaa äidillä pinna kärysi molemmista päistä... esikoisen juhlakolttu oli näet kadonnut henkarista, jossa se eilen vielä riippui. Kuumeisen etsinnän seurauksena prinsessaunelma löytyi makuuhuoneesta, tarkemmin sanottuna sängyn alta, rytyssä ja tahroja täynnä... mutta (mustahkolla) huumorilla siitäkin selvittiin. Kirkkoonkin ehdittiin ajoissa, josta tosin kiitos kuuluu lähinnä kummien täsmällisyydelle ja auttaville käsille.) Mutta nyt riittää jaarittelu, kuviahan te kumminkin haluatte joten tässäpä niitä tulee:

Pieni mies yhteiskuvassa äidin kanssa ennen suurta päivää ja sen jälkeen. Mutta eipäs tämän enempää loikita asioiden edelle, vaan kerrotaan kronologisesti, kuinka kaikki oikein kävi...

Prinsessoista nuorempi valmiina lähtöön. Hattuvalinta on neitokaisen oma... aika vaikuttava asukokonaisuus, ettenkö sanoisi! :-D

Itse kastetoimituksen poika otti omalla tavallaan eli leppoisasti. Ja miksei olisi ottanut, olivathan tukena ja turvana sekä siskot että ikiomat kummit.

H-hetkellä sentään piti vähän konahtaa, jos ei muuta niin periaatteesta. Mutta ihmeen kärsivällisesti nuori sankarimme kaikkeen tohinaan suhtautui, ei edes ottanut kiesejä kun äiti sähläsi kauluspaidan kanssa... leppoisa heppu, en muuta sano!

Suosikkikohtani seremoniassa on ilman muuta alttarinkierto. Siinä ei tahdo äidillä pysyä silmät kuivina... eikä onneksi tarvitse pysyäkään :-)

Ja pian oli pienokaisen maailmassa taas kaikki hyvin. Daddyn sylissä suorastaan hymyilytti!

Kotiin päästyä otettiin kovat pois kaulasta ja chillailtiin kummitädin kainalossa. (Poika oli kieltämättä kauluspaidassa ja rusetissa syötävän suloinen ilmestys, mutta kuvaa päivänsankarista juhlapuvussaan saatte odottaa siihen asti kunnes joku ystävällinen sielu sellaisen minulle lähettää... itse en näet muistanut sellaista ottaa.)

Sisaretkin vaihtoivat vapaalle. Tällä mekolla äiti päästi tytön jopa ristiäiskakkua maistelemaan. (Ja syytä olikin vaihtaa vaatteet ennen kakkuilua, vastikään maitoallergian taaksejättänyt Avalon näet nautti ensimmäisestä suklaakermakakustaan perinpohjaisesti  molemmin käsin.)

Koiravieraille oli oma vastaanotto takapihalla. Coralin koirafobia näkyy olevan enimmäkseen voitettu, mistä kiitos Lenni-herran sitkeälle "siedätyshoidolle".

Muikeat kiitokset aivan kaikille, jotka osaltaan vaikuttivat siihen että saimme näin ikimuistoisen päivän! Oli aivan upeetamahtavaakaunistaihanaaKIVAA!

Ai niin ja saihan se poika samalla nimenkin: työnimellä Tittentei kulkenut perheenpienin on nyt kirkon- ja elämän kirjoihin merkitty nimellä Ryan Andrew. Nyt kaikki mukaan kertosäkeeseen: MONIA ARMORIKKAITA VUOOO-SIIII-AAAA...!