Se on sitten joulukuu! Sen kunniaksi ruokakin oli tänään joulunpunaista punajuurisalaattia. Siitä tulikin  välittömästi tyttären suosikkiruoka - eikä ehkä pelkästään makunsa ansiosta...

Tässä maailmankuulu joulutonttu Punaparta koemaistaa. Maistuis varmaan sullekin...ai miten niin ei kiitos???

Hei, kalpeanaama... Pusu tai henki!

...ja emännälle KIITOS!

To beet or not to beet...? Eli pitäiskö tuota mössöä muka syödäkin vielä? Älä unta nää!!!

(Kaupan päälle saimme ruokatahratekniikalla koristemaalatun keittiön lattian... vaan on hauska sentääääään...!)

Coralista on kuoriutunut lyhyessä ajassa varsinainen vesipeto. Kuukauden sisällä neito on käynyt kylpylässä jo kahdesti - viimeksi kummin kanssa, tällä kertaa Daddyn. Vaan mitä tekivätkään ihanat naiset, jotka jäivät rannalle? Pistivät pystyyn naistentanssit! Avalonilla on selvästikin rytmi veressä ja salsa jalassa, nicht wahr?

(What you're doing on your back) You should be dancing, lauloi BeeGees... ja tämä tyttöhän tanssii! Tie kansallisbaletin Suurelle Näyttämölle on tästä gasellinaskeleesta päätellen yhtä ruusuilla tanssimista :-P 

...young and sweet - only 2 months today! (Mother said I was a dancer before I could talk...)

Ja sitten taas takataan roos! Yo!!

Ja hipetihei, tässä se on: she smiles! (Kerrankin äidillä refleksit pelasivat, ja saimme liikunnan riemun kirvoittaman hymyn ikuistetuksi... vihdoin ja viimein!)

Tämöistä meininkiä meillä siis tänään.

ILOISTA JOULUKUUN ODOTUSTA KAIKILLE!

Olenpahan taas loistanut poissaolollani täällä "Sateenkaaren netissä"... tällä kertaa tekosyy on todellinen tekosyy - minut nimittäin työllisti noin viikoksi kiitospäivän juhlaruuan teko. Mutta nyt on siis Kiitokset annettu, pöperöt syöty ja astiatkin enimmäkseen tiskattu, joten aikaa jää myös virtuaalisiin harrastuksiin.

Tämäntalvinen Thanksgiving oli perheemme ei-vielä-niin-kamalan-pitkässä traditiossa järjestysluvultaan toinen. Viimekertaista kekkeriä Coral tuskin vielä muisti, mutta tämänpä pippalon taitaakin jo muistaa aika pitkään... mahtoi se olla senverta vaikuttava näky, kun tyttö tullessaan Daddyn kanssa pulkkamäestä löysi äidin keittiöstä, jossa pöytä kirjaimellisesti notkui: kalkkunapaistia, uuniperunoita ja kermaviilikastiketta, kandeerattuja bataatteja, kurpitsapiirakkaa, porkkanakakkua ja vaniljakermaa... kynttilät loistivat, pöydällä oli parhaat astiat, talo oli tuoksuja täynnä... ihan kuin jouluna! Kyllä Kiitospäivä on ihana juhla. Suosittelen lämpimästi kaikille muillekin, jotka haluavat tekosyyn katkaista kaamos ja joulun pitkä odotus, sekä tietenkin kokata ja leipoa kaikenlaista hyvää... :-D

Valokuvia en edes yrittänyt ottaa: olisivat kuitenkin jääneet aivan liian pimeiksi ja sumeiksi, tärähtäneisyydestä nyt puhumattakaan. Mutta vaikka Kiittäjäisistä ette kuvaa saakaan, niin kiitoksen aiheesta kuitenkin - kas tässäpä tuoretta syytä kiitollisuuteen: 

(Tämä pieni taivaanlahja osallistui Kiitospäivän juhlavalmisteluihin nukkumalla sikeästi, niin että äiti sai rauhassa riehua keittiössä. Kiitos myöskin siitä!)

Vaikka aina ei siltä tunnukaan, meidän perheessä nukutaan nykyään varsin hyvin. Talon taaperosta varsinkin on sukeutunut sangen hyvä ja säännöllinen pikku nukkuja, joka illalla noin kello 8 ottaa rakkaan unipesukarhun kainaloon, antaa äidille ja sisarelle iltapusut sekä - halit ja marssii isin kanssa makuuhuoneeseen, josta (useimpina öinä) ei puolen tunnin päästä kuulu muuta kuin rauhallista tuhinaa. Ja vastaavasti makuuhuoneen ovi narahtaa noin puoli kahdeksalta (useimpina aamuina), ja keittiöön kävelee  tällainen pikku pörröpää:

Aamupesujen ja -pisujen jälkeen on vuorossa puuronkeitto. Eikä äidin toki tarvitse tehdä sitä yksin...

Puuron puuroutumista odotellessa voi jo aloitella päivän puuhien suunnittelua... ja niin hyvin ei tämä tupa ole ikinä siivottu, ettei jostain nurkasta löytyisi jotain hauskaa tavaraa tutkittavaksi, sillä aikaa kun äiti kattaa pöytää.

Kas miten mukava esine... mutta mitähän sillä oikein tehdään?  Otetaanpa selvää!

Ei se ainakaan sukka taida olla, kun siitä puuttuu kantapää... (tai sitten se on äidin kutoma, niistäkin se puuttuu tai sitten niitä on samassa sukassa kaksi.)

No jossei tiedä mikä se on, niin sittenhän se voi olla vaikka mitä. Tuut tuut, täältä tulee roskarekka! Brrrrrmmmm!!!

Ja puuron jälkeen ollaankin valmiit päivän seikkailuihin. Hyvin syöneen on helppo hymyillä: elämä on KIVAA!

On niin hiljaista, tekis mieli kiljaista: Kulta ja Rakas ovat maalikylillä, aamuyöllä lähtivät ja tulevat illaksi kotiin. En kuitenkaan kiljaise, ettei Höpönassu herää... Outoa olla näin kahdestaan, ja oudointa on tuo jo mainittu hiljaisuus; perheenpienin vain unissansa tuhisee ja välillä maiskuttaa kun näkee oikein makiasta maidosta unta. Sielu lepää, ja silti on ihan hirviä ikävä: tulisi nyt se kello jo kahdeksan, saisi kotipesän taas elämää ja meteliä täyteen!

Tohinaa toki on riittänyt tällekin päivälle... kas kun perhe on poissa niin kyökki on kokonaan minun! Olen siis omistanut päiväni Höpönassun halittelun ohella leipomiselle ja luoville kokeiluille, jotka on parasta saada suorittaa omassa rauhassaan, ilman niskaanhengittäjiä sun muuta markkinaväkeä. (Ja lopputuloskin lienee parempi kun ei tarvitse keskeyttää vatkaamista kriittisessä vaiheessa laululeikkiäkseen Tuikituikitähtösen kuudettatoista kertaa kymmenen minuutin sisällä...) Tarkemmat horinat aiheesta ilmestyvät ajan myötä leivontablogiini, mutta pitäähän sitä täälläkin edes vähän saada elvistellä... kyökkipäivän lopputulema näytti siis jokseenkin tältä:

Ja kaikesta tuli jopa syötävää! Kyllä Muumimamma on minusta nyt ylpeä, kuten kuvastakin näette... :-)

Eikä siinä vielä kaikki. Leivontaurakkani alkoi jo eilen, pitihän pitkänmatkalaisten saada jotain hyvää eväsreppuun pakattavaksi. Se jokin oli tällä kertaa muffinsseja, joita veivasin samalla vaivalla peräti kolmea eri sortimentia. Virallinen valvoja suoritti koemaiston:

Muffinssinmaistaja työnsä ääressä... kaneliomenamuffinit miellyttivät raatia tuoksullaan, suklaamuffinssit  olivat muuten vain mainioita...

... vain yksi uupui: viipyilevä jälkimaku, ainakin päätellen tahdista jolla raati mätti tuotoksia massuun! (Onneksi tein kaksi pellillistä, jotain jäi sentään evääksikin...)

Vihdoin, viimein ja lopultakin: olen nyt valmis. Ottamaan. Haasteen. Vastaan.

Tehtävänanto: "Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Kuulostaa helpolta, mutta olikin yllättävän vaikeaa. Omia omituisuuksiaan kun on niin kovin helppo pitää aivan normaalina käytöksenä; toisethan ne niitä outoja ovat... oli miten oli, tällaisiin kummallisuuksiin päädyin:

1. Olen tehnyt vuoteeseeni "äkkisyvän" ja nukun siinä niin että oikea puoli vartalosta on syvänteessä. Ja kyllä uni maistuu! (Enpäs kiusallakaan kuvaile arrangemangia tarkemmin... siinäpä treeniä mielikuvituslihaksille! Häh häh. Hää.)

2. Saatan kesken kaiken puhjeta lauluun ja tanssiin kuin Hollywood-musikaalissa ikään. Viimeksi minut innoitti moiseen taivaalla mollottava täysikuu... niinpä Tytär ja ohiajavat autoilijat saivat nähdä ja kuulla jalkakäytävällä tanssivan naisen, joka joikasi niinkuin vain keuhkoista lähti: "Oli kuu oli tähti... oli juna joka lähti..."

3. Harrastan verbaalisia varkauksia joita sitten sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa levitän ympärilleni kuin lehtipuu syksyllä. Esim. kerran apteekin jonossa lausuin suureen ääneen: "Iltaan kestä vain niin lääkkeen saavat kurkut kuivat, vihlovaiset haavat." (Yrjö Jylhä ja apteekkari antakoot anteeksi....)

4. Nuorempana minulla oli toinenkin hassunkurinen harrastus: keräsin piirustuksia. Käytännössä tämä tapahtui siten, että kuljin turuilla, toreilla ja muilla julkisilla paikoilla suuri tyhjä kirja kainalossa, marssin tuntemattomien luoksen ja pyysin heitä piirtämään minulle jotakin. Viime vuodet tämä omituisuuteni on enimmäkseen ollut lepovaiheessa, mutta piirustuskirja on vieläkin tallessa harrastuksen uudelleenviriämistä odottamassa...

5. Kirjoitan päiväkirjaa kuudella kielellä. Suomen lisäksi merkintöjä löytyy englanniksi, saameksi, norjaksi, saksaksi ja turkiksi.... ja mitä huonommin kieltä osaan, sitä enemmän sitä päiväkirjassani käytän. Pisimmät vuodatukseni ovat siis turkiksi. Hyvä puoli tässä on se, että eipä ainakaan moni pääse salaisuuksieni perille vaikka vartioimattoman kirjan löytäisikin - ellei satu olemaan turkkilainen...

Haasteen heitän eteenpäin kaikille, joiden etunimessä on kirjain A. (Kutsumanimikin käy, jos varsinaista ristimänimeä harvemmin käyttää.)

Nyt meni mystiseksi.

Kun katsahdatte tuonne blogin oikeasta laidasta löytyvään arkistolaatikkoon, huomannette saman kuin minä (ellen sitten ole lopultakin totaalisesti vinksahtanut...): kummituksen kaukaa! Onko kyseessä nettietiäinen, aika-avaruuteen nakerrettu madonreikä, vai miten on selitettävissä se että arkistotallenteiden joukossa on yksinäinen muistiinpano vuodelta 1970 - siis ajalta ennen syntymääni!?! Herää kysymys, mistä on kysymys... Onkohan jollekulle muulle käynyt samoin? Onko minut abduktoitu vuonna 1970 ja palautettu vasta viime vuonna, jolloin blogimerkinnät "alkavat jälleen"?? Tai ehkä olen sittenkin seonnut... eipä paljon haittaisi: hulluilla on hauskempaa! Nih!!! * Poistuu takavasemmalle pohtimaan maailmankaikkeuden syntymää ja rakennetta, ajan suhteellisuutta ja pyykkivuoriston muodostumisnopeutta*

Se että pienemmät sisarukset "perivät" isommilta pieneksi jääneet vaateparret, lienee lapsiperheissä turhankin tuttua (ainakin jos pahnanpohjimmaiselta kysytään). Mutta ei ole helppoa isommallakaan: vauvanvaatteethan ovat -kuten me kaikki hyvin tiedämme ja kukkaroissamme kipeästi koemme- niin maan mahottoman sieviä, suloisia tai muuten vain söpöjä, että eipä ihme jos isosiskokin joskus haluaisi sisarensa juhlakuteita lainaan...

Hei äiti, kato mitä mä löysin siitä komerosta jonka sinä äsken unohdit lukita! Ja eiks ookki niin että löytäjä saa pitää???

Katsotaan sanoi lääkäri... vasen hiha oikeaan jalkaan... mutta mihinkäs se oikea lahje sitten pistetään?

Höh, ja äitikin siinä vaan nauraa ja kameraa räplää... voisi se nyt vähän edes auttaa! 

Hätä keinot keksii: kun äidistä ei ole taaskaan mitään hyötyä, niin katsotaan josko lehdestä löytyisi vauvankoltun käyttöohje... tai muita hyviä muotivinkkejä. Niin kerta!!!

(Toim.huom: Minkä paparazzin maailma minussa menettääkään! Erityisbonuksena tuo pöydänjalka taiteellista vaikutelmaa luomassa... eiks vaikka?? ;-P)

Minä kohotan katseeni vuoria kohden... mistä saisin avun? (Vuorten puutteessa niitten virkaa toimittaa kotioloissa jääkaappi, jossa voi aivan yhtä hyvin toteuttaa kiipeilyviettiä... ja kiipeillessähän koltut ja hepeneet ovat tunnetusti vain tiellä, joten siihen päättyi se prinsessasatu. Ja äiti alkaa pestä kermaa pois keittiön lattialta... sen pituinen se!)

No hehhee... Nyt on pakko tarttua hetkeen ja Tunnustaa Eläneeni Tänäänkin...

Ottakaa haaste vastaan jos ilkiätte... ;)

Onko yhtään noloa: kaikenmaailman kakkulautasia sitä kyllä tuli ristiäiskuviin ikuistettua, mutta itse "nimipäiväsankarista" ei ehditty hässäkän keskellä ottamaan yhtä ainoata julkaisukelpoista kuvaa. (Ja kun sitten lopulta yritettiin, niin kuvauksen kohteella oli jo nälkä sekä väsykärty päällä niin että kasvoista ei näkynyt kuin kitarisat...) Mutta älkäämme surko, vaan muistakaamme vaka-vanha mottoni: nyt, ettei jää viime tippaan. Laitoimme siis tytölle juhlapuvun takaisin ylle ja otimme ne "viralliset" kastajaispotretit. Vassokuut! (Eli olkaahan hyvät.)

On lapsi syntynyt meille ja tyttö annettu on... Neito muuten esitteli ensimmäisen hymynsäkin kastepäivän iltana, mutta kameran edessä hän ei sitä vielä suvainnut väläyttää. Yritän paparazzata senkin heti kun kynnelle kykenen.

Levon hetki nyt lyö... jo joutuvi yö... pieni armas on unten mailla, ja vastavärvätty suojelusenkeli valvoo.